Väsyneenä tämä työ tuntuu aika haastavalta.
Kuin tarpoisi polviaan myöten tervassa,
miinakentällä.
Kun se tärkein työkalu on tuo pääkoppa
ja se harmaa hyytelö,
jota joillakin ihmisillä aivoiksikin kutsutaan.
En tiedä, mitä se minulla on.
Sekava kimppu jumittavia synapseja,
solmuun menneitä piuhoja?
Niitä kuitenkin pitäisi käyttää.
Koko ajan.
KOKO AJAN.
Ratkoa ongelmia.
Tulkita tulkinnanvaraisia asioita,
joihin ei välttämättä löydy
yhtä ainoaa oikeaa vastausta.
Edes sieltä laista.
(Tai ainakaan sieltä!)
Ja kun kuitenkin on pakko antaa vastaus
esitettyihin kysymyksiin.
Ja kantaa siitä vastuu.
Virkavastuu.
Ja kun on ammattikuntansa ainoa edustaja
koko isossa organisaatiossa,
niin aina välillä on kovin yksinäinen olo.
Ei tämä työ ole helppoa hyvinäkään päivinä.
Ei täällä(kään) aina mitään
helppoja hommia hoidella.
Mutta vielä vähemmän helppoa
tämä on niinä huonompina päivinä.
Väsyneenä.
Kun haluaisi vain käpertyä sikiöasentoon
ja nukkua kuukauden putkeen.
Mutta en minä valita.
Olen ollut väsyneempikin.
Ja pahemmissakin paikoissa.
Kunhan tässä vain ajattelin taas ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti