Onnesta

Siirappivaroitus!

Iisakin vauva-aikana tunsin jääväni jostain paitsi.
En saanut sitä, mitä kaipasin joka solullani,
en sitä myyttistä äidin ja vauvan
symbioottista suhdetta,
jossa tuijotellaan toisia syvälle silmiin
eikä nähdä eikä kuulla mitään muuta.
Ei se koliikkivauva mitään tuijotellut,
sen enempää kuin väsymyksestä
puolikuollut äitikään.

Pahimpaan koliikkiaikaan sain viestin toiseltä äidiltä,
joka kirjoitti, että myöhemmin tulee hetkiä,
jotka korvaavat kaiken,
niin ihania hetkiä, ettei niitä voi edes kuvitella.

Hän oli oikeassa. On tullut hetkiä.
On tullut hetki, jolloin kävellään yhdessä
Peikkometsään ja lapsi ottaa äitiä kädestä kiinni
ja katsoo sieltä alhaalta metrin korkeudesta,
katsoo silmät loistaen syvälle äidin silmiin,
silmät täynnä sellaisia tunteita, joita ei voi kuvata.
Silloin äidin sydän jättää lyönnin väliin, monta lyöntiä,
ja jos käsi ei olisi pojan kädessä,
niin äiti leijuisi pois.
Onnesta.