Miten kirjoittaa asioista, joista pitäisi kai oikeasti vaieta?
Luulin aiemmin tietäväni, mitä pelko on. Isäni oli alkoholisti, pahansisuinen sellainen. Vuosikaudet kuuntelin iltaisin sängyssä ääniä keittiöstä, kun isäni söi iltapalaa. Ja pelkäsin. Pelkäsin nukahtaa ja pelkäsin yötä, sillä ajattelin isäni viinahuuruissaan joku ilta tai yö tarttuvan keittiössä puukkoon ja tappavan koko perheen. Pelkäsin vuosikausia. Isää. Puukkoa. Kuolemaa.
Mutta ei se pelko tuntunut tältä. (Tai ehkä olen vain unohtanut?) Ei se tuntunut tältä, miltä se on tuntunut nyt ennen Iisakin leikkausta. Puhdasta, raakaa, alastonta kauhua. Jotain, mitä ei osannut ajatella olevan olemassakaan. Jotain, josta ei saa otetta eikä sitä sen vuoksi pysty selättämään. Jotain, jonka edessä on täydellisen avuton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti