Minä pelkään Iisakin sydänleikkausta. En osaa edes arvioida, paljonko energiaa ja elinvoimaa pelon aisoissa pitäminen minulta vie. Yritän hillitä pelkoa, vaimentaa, tukahduttaa sitä. Tunkea sitä mieleni syvimpiin sopukoihin monikertaisten lukkojen taakse. Siellä se silti velloo, levottomana pinnan alla, odottaen ja vaanien heikkoa hetkeä ja tilaisuutta ryöpsähtää esiin. Tuntuu, että jos antaisin sen tulla vapaasti, se riehuisi kuin vauhko eläin, holtittomasti.
Ei auta puheet siitä, miten kammioväliseinäaukko on yleisin sydänvika vauvoilla ja miten sen korjaaminen on lähes rutiinitoimenpide. Iisakki on kuitenkin meidän vauva, ja juuri meidän vauvan rintakehä revitään auki ja meidän vauvan sydäntä sorkitaan.
Ystäväni sanoin, se kun on meidän kallein ja rakkain aarre.
2 kommenttia:
Minä tuntisin ihan samoin! Voimia pelon kanssa elämiseen. Toivottavasti se on pian ohi, eikä sitten enää tarvitse pelätä!
Voimia, pian se on onneksi ohi. Suunnatkaa ajatukset jo kotimatkaan, kun toimenpide on ohi ja kaikki hyvin.
Lähetä kommentti